KKO:2026:73

Digi- ja väestötietovirasto vaati hakemuksessaan käräjäoikeudelle muun muassa, että täysi-ikäiselle A:lle määrätty edunvalvoja B vapautetaan tehtävästään ja A:n edunvalvojaksi määrätään yleinen edunvalvoja. Käräjäoikeus hyväksyi hakemuksen. Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden päätöksen ja velvoitti Digi- ja väestötietoviraston korvaamaan A:n ja B:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.

Korkein oikeus katsoi ratkaisustaan ilmenevillä perusteilla, että asiassa ei ollut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:ssä tarkoitettua erityistä syytä velvoittaa Digi- ja väestötietovirastoa korvaamaan A:n ja B:n oikeudenkäyntikuluja hovioikeudessa.

OK 21 luku 2 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden päätös 1.11.2023 nro 1013 3255 ja Helsingin hovioikeuden päätös 22.11.2024 nro 1603 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Elina Hohenthal sekä hovioikeudessa hovioikeudenneuvokset Kristian Sjöblom ja Fanny Pihlström sekä asessori Wiking Vuori.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Digi- ja väestötietovirastolle myönnettiin valituslupa.

Digi- ja väestötietovirasto vaati valituksessaan, että se vapautetaan velvollisuudesta korvata A:n ja B:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.

A ja B vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja aikaisempi käsittely

1. Helsingin käräjäoikeus on päätöksellään 7.8.2015 määrännyt täysi-ikäiselle A:lle edunvalvojaksi hänen äitinsä B:n hoitamaan A:n taloudellisia asioita 14.9.2015 alkaen toistaiseksi.

2. Digi- ja väestötietovirasto (jäljempänä myös virasto) on vaatinut hakemuksessaan Helsingin käräjäoikeudelle, että B vapautetaan tehtävästään ja A:lle määrätään edunvalvojaksi yleinen edunvalvoja tehtävänään hoitaa toistaiseksi hänen omaisuuttaan ja taloudellisia asioitaan sekä edustaa häntä toistaiseksi sellaisissa hänen asumistaan ja hoitoaan koskevissa asioissa, joiden merkitystä hän ei kykene ymmärtämään.

3. B on vastustanut hakemusta ja vaatinut, että hänen tehtäväänsä edunvalvojana laajennetaan koskemaan myös sellaisia A:n henkilöä koskevia asioita, joiden merkitystä tämä ei kykene ymmärtämään.

4. Käräjäoikeus on vapauttanut B:n edunvalvojan tehtävästä ja määrännyt A:lle edunvalvojaksi yleisen edunvalvojan. Edunvalvojan tehtävistä on määrätty Digi- ja väestötietoviraston hakemuksen mukaisesti ja B:n vaatimus tehtävän laajentamisesta on hylätty. Käräjäoikeus on katsonut, että B:n toiminta edunvalvojana oli ollut joiltakin osin moitittavaa. Käräjäoikeuden mukaan A:n asumiseen ja hoitoon liittyvät asiat tulevat järjestetyksi varmemmin, jos hänen edunvalvojanaan toimii B:n asemesta yleinen edunvalvoja.

5. A ja B ovat valittaneet hovioikeuteen ja vaatineet käräjäoikeuden päätöksen kumoamista sekä toistaneet vaatimuksen B:n edunvalvojan tehtävän laajentamisesta sellaisiin A:n henkilöä koskeviin asioihin, joiden merkitystä tämä ei kykene ymmärtämään. Valituksissa on vedottu yleisen edunvalvonnan toissijaisuuteen yksityiseen edunvalvontaan nähden, A:n omaan tahtoon edunvalvojan henkilöstä päätettäessä sekä siihen, että B:llä on parhaat edellytykset arvioida A:n erityistarpeita. A ja B ovat lisäksi vaatineet oikeudenkäyntikulujensa korvaamista hovioikeudessa siltä osin kuin ne eivät tulleet korvatuiksi valtion varoista. Asiassa oli erityinen peruste velvoittaa virasto korvaamaan heidän oikeudenkäyntikulunsa, sillä virasto ei ollut holhousviranomaisena kyennyt käsittelemään asiaa puolueettomasti eikä se ollut pyrkinyt asiassa aineelliseen totuuteen.

6. Digi- ja väestötietovirasto on vaatinut valitusten hylkäämistä. Virasto on pitänyt A:n etujen mukaisena hänen äitinsä vapauttamista edunvalvojan tehtävästä, koska A ei kyennyt terveydentilansa vuoksi luotettavasti ilmaisemaan mielipidettään edunvalvojan henkilöstä eikä B ollut kyennyt valvomaan A:n etua puolueettomasti ja ulkopuolisista vaikutteista vapaana. A tarvitsi suojaa nimenomaan mahdollisissa asiantuntijoiden ja B:n välisissä ristiriitatilanteissa. Käräjäoikeuden ratkaisu oli viraston mukaan oikea myös edunvalvonnan laajuuden osalta. Kysymyksessä olevassa asiassa, jossa sovinto ei ollut sallittu, ei ollut perusteita velvoittaa virastoa korvaamaan A:n ja B:n oikeudenkäyntikuluja. Virasto oli holhousviranomaisena menetellyt tavanomaisella huolellisuudella.

7. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden päätöksen ja muuttanut B:n edunvalvojan tehtävää viraston käräjäoikeudessa esittämän vaatimuksen mukaisesti käsittämään sellaisten A:n asumista ja terveydenhuoltoa koskevien asioiden hoitamisen, joiden merkitystä tämä ei kykene ymmärtämään. A:n ja B:n vaatimus edunvalvojan tehtävän laajentamisesta koskemaan myös muita A:n henkilöä koskevia asioita on hylätty.

8. Hovioikeus on edunvalvojan henkilön osalta katsonut, että B:n toiminta on ollut moitittavaa siltä osin kuin kysymys on ollut A:n varojen sijoittamisesta osakkeisiin ilman holhousviranomaisen lupaa ja vuokrasopimuksen riitauttamisesta sekä A:n tarvitseman hoidon, huolenpidon ja kuntoutuksen osalta. B:llä ja viranomaisilla on hovioikeudenkin mukaan esitetty olleen ristiriitoja. Hovioikeus on kuitenkin asiaa kokonaisuudessaan arvioituaan katsonut, ettei asiassa ole ollut hovioikeudessa käsillä olleessa tilanteessa riittävän vahvoja perusteita pitää B:tä sopimattomana A:n edunvalvojaksi tai muutakaan erityistä syytä tämän vapauttamiseen edunvalvojan tehtävästään.

9. Oikeudenkäyntikuluvaatimusten osalta hovioikeus on todennut, että viraston hakemus oli menestynyt käräjäoikeudessa ja suurin osa viraston väitteistä hakemuksen perusteena olleista tosiseikoista oli menestynyt myös hovioikeudessa. Kyse oli ollut enimmäkseen selvitettyjen seikkojen oikeudellisesta tulkinnasta. Hovioikeuden mukaan viraston hakemuksella oli voitu katsoa olleen asialliset perusteet eikä asiassa ollut ilmennyt syitä katsoa viraston menetelleen virheellisesti asiaa holhousviranomaisena ajaessaan. Hovioikeus on kuitenkin todennut, että A:n ja B:n muutoksenhaku hovioikeudessa oli menestynyt, osin käräjäoikeuden ratkaisun jälkeisistä olosuhteista esitettyyn selvitykseen perustuen. Oikeudenkäyntikuluvaatimukset koskivat ainoastaan hovioikeuskäsittelystä syntyneitä kuluja. Asian lopputulokseen, osapuolten oikeusasemaan ja asian merkitykseen nähden olisi hovioikeuden mukaan kohtuutonta, että hovioikeuskäsittelystä aiheutuneet oikeudenkäyntikulut jäisivät A:n ja B:n omaksi vahingoksi. Siten hovioikeus on katsonut olleen erityinen syy velvoittaa virasto korvaamaan A:lle ja B:lle heidän kohtuulliset oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa siltä osin kuin ne eivät tulleet korvatuiksi valtion varoista.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

10. Korkeimmassa oikeudessa on ratkaistavana, onko asiassa ollut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:ssä tarkoitettu erityinen syy velvoittaa Digi- ja väestötietovirasto korvaamaan A:n ja B:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa.

Sovellettavat oikeusohjeet

11. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:n mukaan asiassa, jossa sovinto ei ole sallittu, asianosaiset vastaavat itse oikeudenkäyntikuluistaan, jollei ole erityistä syytä velvoittaa asianosaista korvaamaan osaksi tai kokonaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut.

12. Erityisenä syynä velvoittaa asianosainen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikuluja on sanotun säännöksen esitöissä pidetty esimerkiksi asian riitaisuutta (ks. HE 107/1998 vp s. 17). Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä säännöstä on tulkittu siten, ettei pelkkä asian riitaisuus johda oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuteen, vaan erityistä syytä arvioitaessa on otettava huomioon, millaiset perusteet asianosaisilla on ollut asian riitauttamiseen ja miten asia on noihin asianosaisten esiin tuomiin perusteisiin nähden ratkaistu. Haettaessa muutosta on vastaavasti arvioitava, millaiset perusteet asianosaisella on ollut muutoksenhakuun ja miten asia on noihin perusteisiin nähden ratkaistu. (KKO 2005:41, kohta 5, KKO 2007:95, kohta 6 ja KKO 2010:61, kohta 7.)

13. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2000:129 katsonut, että asiassa oli oikeudenkäymiskaaren 21 luvun aiemmin voimassa olleessa 2 §:ssä (1013/1993) tarkoitettuja erityisiä syitä velvoittaa holhouslautakunta korvaamaan holhouslain (1898) nojalla vastapuolen oikeudenkäyntikulut. Kyseisessä tapauksessa jo käräjäoikeus oli hylännyt holhouslautakunnan kanteen henkilön holhottavaksi julistamiseksi, koska asiassa ei ollut esitetty riittävää selvitystä tämän kykenemättömyydestä huolehtia itseään tai omaisuuttaan koskevista asioista. Ei ollut myöskään osoitettu, että tämän taloudelliset tai muut edut olisivat ilmeisesti olleet vaarassa. Korkein oikeus katsoi holhouslautakunnan nostaneen kanteen riittämättömin perustein. Oikeudenkäynnin lopputuloksella oli ollut erittäin tärkeä merkitys holhottavaksi julistetuksi vaaditulle henkilölle, sillä kanteen hyväksyminen olisi huomattavasti vaikuttanut hänen oikeudelliseen asemaansa ja rajoittanut hänen henkilökohtaista toimintavapauttaan. Holhouslautakunta oli edustanut asiassa asiantuntemusta ja holhottavaksi julistetuksi vaadittu henkilö oli perustellusti kiistänyt holhouslautakunnan vaatimukset ja säilyttänyt oikeudellisen asemansa.

Korkeimman oikeuden arviointi

14. Korkein oikeus toteaa, että holhoustoimesta annetun lain 46 §:n 1 momentin mukaan holhousviranomaisen tehtävänä on valvoa edunvalvojan toimintaa. Holhousviranomainen voi tehdä holhoustoimesta annetun lain 15 §:ssä tarkoitetun hakemuksen edunvalvojan tehtävän muuttamiseksi sekä 16 §:ssä tarkoitetun hakemuksen edunvalvojan vapauttamiseksi tehtävästään.

15. Digi- ja väestötietovirasto on holhousviranomaisena pannut käräjäoikeudessa vireille hakemuksen A:lle määrätyn edunvalvojan henkilön vaihtamiseksi ja tehtävän laajentamiseksi. Asiassa on ollut riidatonta, että A on edunvalvonnan tarpeessa ainakin taloudellisissa asioissa sekä sellaisissa asumista ja terveydenhuoltoa koskevissa asioissa, joiden merkitystä hän ei kykene ymmärtämään. Keskeinen riitaisuus on koskenut edunvalvojan henkilöä.

16. Sekä käräjäoikeus että hovioikeus ovat katsoneet B:n toiminnan A:n edunvalvojana olleen joiltakin osin moitittavaa. Käräjäoikeus on arvioinut, että A:n asumiseen ja hoitoon liittyvät asiat tulevat järjestetyksi varmemmin, jos hänen edunvalvojanaan toimii B:n asemesta yleinen edunvalvoja, ja vapauttanut B:n edunvalvojan tehtävästä. Hovioikeus on asiaa kokonaisuudessaan arvioituaan puolestaan päätynyt katsomaan, ettei asiassa ole ollut hovioikeudessa käsillä olleessa tilanteessa riittävän vahvoja perusteita pitää B:tä sopimattomana A:n edunvalvojaksi tai muutakaan erityistä syytä tämän vapauttamiseen edunvalvojan tehtävästään.

17. Korkein oikeus toteaa, että Digi- ja väestötietoviraston hakemus käräjäoikeudelle ja vastaus hovioikeudelle ovat liittyneet viraston lakisääteiseen velvollisuuteen varmistaa holhoustoimesta annetussa laissa tarkoitetulla tavalla edunvalvonnassa olevan A:n edun ja oikeuden toteutuminen. Tämä on edellyttänyt hovioikeudessa esitetyn, A:n ajankohtaista tilannetta koskevan tulkinnanvaraisen selvityksen arviointia. Hovioikeuden ratkaisun lopputuloksesta huolimatta virastolla on holhousviranomaisena ollut asialliset perusteet vaatia A:n ja B:n valitusten hylkäämistä.

18. Korkein oikeus katsoo edellä esitetyillä perusteilla, että asiassa ei ole erityistä syytä velvoittaa Digi- ja väestötietovirastoa osaksikaan korvaamaan A:n ja B:n oikeudenkäyntikuluja hovioikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan siten, että Digi- ja väestötietovirasto vapautetaan velvollisuudesta suorittaa A:lle ja B:lle korvausta oikeudenkäyntikuluista.

Muilta osin hovioikeuden päätöstä ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Lena Engstrand, Jussi Tapani, Alice Guimaraes-Purokoski ja Pekka Pulkkinen. Esittelijä Anna Katajamäki.