KKO:2026:62

A ja B oli tuomittu rangaistukseen yhdessä ja yksissä tuumin tehdystä pahoinpitelystä. Pahoinpitely oli kuvattu A:n matkapuhelimella, josta kuvatut videotallenteet oli teon jälkeen lähetetty B:n matkapuhelimeen. A ja B oli tuomittu menettämään valtiolle rikoksella tuotetut pahoinpitelystä kuvatut videot. Syyttäjä vaati A:n ja B:n matkapuhelimien tuomitsemista valtiolle menetetyiksi rikoksentekovälineinä.

Korkein oikeus katsoi, että A:n matkapuhelin, jota oli käytetty nöyryyttämistarkoituksessa pahoinpitelyn kuvaamiseen, oli sellainen rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettu tahallisen rikoksen tekemisessä käytetty esine, joka voitiin tuomita valtiolle menetetyksi. A:n matkapuhelimen tuomitseminen valtiolle menetetyksi ei kuitenkaan ollut pykälän 3 momentissa tarkoitetulla tavalla tarpeellista uusien rikosten ehkäisemiseksi. (Ään.)

Korkein oikeus katsoi edelleen, että B:n matkapuhelin, jonne pahoinpitelystä kuvatut videotallenteet oli lähetetty, ei ollut sellainen rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettu tahallisen rikoksen tekemisessä käytetty esine tai saman momentin 2 kohdassa tarkoitettu oikeudenkäynnin kohteena olevaan tahalliseen rikokseen läheisesti liittyvä esine, joka on erityisen sovelias tahallisen rikoksen tekemiseen, joka voitiin tuomita valtiolle menetetyksi. (Ään.)

RL 10 luku 4 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyttäjän vaatimukset Keski-Suomen käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati A:lle ja B:lle rangaistusta muun ohella törkeästä pahoinpitelystä. Syytteen teonkuvauksen mukaan vastaajat olivat lyöneet ja potkineet maassa makaavaa asianomistajaa. Vastaajat olivat käyttäneet väkivaltaa pääosin vuorotellen siten, että toinen oli käyttänyt väkivaltaa ja toinen oli kuvannut sitä. Lisäksi syyttäjä esitti rikoksentekovälineen menettämistä koskevan vaatimuksen vaatien, että A ja B tuomitaan rikoslain 10 luvun 4 §:n nojalla menettämään valtiolle tahallisen rikoksen tekemisessä käytetyt matkapuhelimet. Toissijaisesti syyttäjä vaati, että rikoksella tuotetut videot tuomitaan valtiolle menetetyiksi rikoslain 10 luvun 5 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla uusintarikollisuuden estämiseksi.

Käräjäoikeuden tuomio 25.3.2024 nro 24/113428

Käräjäoikeus tuomitsi A:n ja B:n muun ohella yhdessä ja yksissä tuumin tehdystä pahoinpitelystä siten, että B:n osalta rikos oli tehty nuorena henkilönä. Käräjäoikeus hylkäsi syyttäjän vaatimuksen matkapuhelimien tuomitsemisesta menetetyiksi valtiolle. Käräjäoikeus katsoi, ettei matkapuhelinta, jota käytetään normaalin yhteydenpidon välineenä sekä moneen muuhun lailliseen tarkoitukseen, ollut perusteltua katsoa esineenä erityisen soveliaaksi juuri rikosten tekemiseen. Matkapuhelimien tuomitseminen valtiolle menetetyiksi ei siten ollut uusien rikosten ehkäisemiseksi tai muustakaan syystä tarpeellista. Käräjäoikeus hylkäsi myös syyttäjän toissijaisen vaatimuksen A:n ja B:n rikoksella tuottamien videoiden tuomitsemisesta menetetyiksi valtiolle, sillä pahoinpitelyn kuvaaminen ei ole rikoslain mukaan rikos, eivätkä A:n ja B:n matkapuhelimista jäljennetyt videot sisältäneet rikoslain 17 luvun 17 §:ssä edellytettyä raakaa väkivaltaa.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Elisa Venojärvi ja lautamiehet.

Vaasan hovioikeuden tuomio 22.11.2024 nro 24/139338

Syyttäjä valitti hovioikeuteen uudistaen käräjäoikeudessa esittämänsä menettämisseuraamusta koskevat vaatimukset.

Hovioikeuden mukaan vastaajat olivat käyttäneet asianomistajaan väkivaltaa pääosin vuorotellen siten, että toinen oli käyttänyt väkivaltaa ja toinen kuvannut sitä. Hovioikeus katsoi selvitetyksi, että A:n ja B:n ilmeisenä tarkoituksena oli ollut tuottaa kuvamateriaalia, joka voidaan helposti toimittaa lukuisten ihmisten saataville. Vastaajien heille entuudestaan tuntemattomaan asianomistajaan kohdistama väkivalta oli ollut monimuotoista ja sisältänyt julmuutta ja raakuutta ilmentäviä piirteitä. Kuvaaminen näissä olosuhteissa oli ollut myös nöyryyttävää. Väkivaltaa oli kuvattu A:n matkapuhelimella ja kuvatut videotallenteet oli lähetetty teon jälkeen B:n matkapuhelimeen. Ilman matkapuhelimia aineiston tallentaminen tai levittäminen ei olisi ollut mahdollista tai ainakaan yhtä helppoa. Hovioikeus katsoi kuitenkin, että matkapuhelimia ei ollut käytetty vain tai pääasiallisesti tällaisen aineiston hankkimiseen, säilyttämiseen tai levittämiseen. Ottaen huomioon syyksiluetun teon laatu ja vakavuus, tallenteiden luonne ja sisältö sekä matkapuhelimien liityntä syyksiluettuun tekoon, matkapuhelimien tuomitseminen valtiolle menetetyiksi ei ollut tarpeellista uusien rikosten ehkäisemiseksi.

Sen sijaan hovioikeus tuomitsi syyttäjän toissijaisen vaatimuksen mukaisesti pahoinpitelytekoon liittyvät videotallenteet valtiolle menetetyiksi rikoslain 10 luvun 5 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla, sillä vastaajien ilmeisenä tarkoituksena oli ollut tuottaa katuväkivaltaa sisältävää kuvamateriaalia ja tallenteilla asianomistajaa oli nöyryytetty sanallisesti ja käyttämällä häneen kohdistuvaa raakaa ja julmaa väkivaltaa.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Tuula Keltikangas, Sandra Wallin ja Elina Laakso.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että A ja B tuomitaan menettämään valtiolle tahallisen rikoksen tekemisessä käytetyt matkapuhelimet.

A ja B eivät käyttäneet heille varattua tilaisuutta vastauksen antamiseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Hovioikeus on tuominnut A:n ja B:n muun ohella yhdessä ja yksissä tuumin tehdystä pahoinpitelystä siten, että B:n osalta rikokset on tehty nuorena henkilönä. Hovioikeuden mukaan A ja B olivat käyttäneet asianomistajaan väkivaltaa kuvamateriaalin tuottamiseksi, ja väkivaltaa oli asianomistajaa nöyryyttävällä tavalla kuvattu A:n matkapuhelimella ja kuvatut videotallenteet oli lähetetty teon jälkeen B:n matkapuhelimeen.

2. Kun matkapuhelimia ei kuitenkaan ollut käytetty vain tai pääasiallisesti tällaisen aineiston hankkimiseen, säilyttämiseen tai levittämiseen, eikä vastaajien matkapuhelimien tuomitseminen valtiolle menetetyiksi ollut tarpeellista uusien rikosten ehkäisemiseksi, hovioikeus ei ole tuominnut A:n ja B:n matkapuhelimia rikoslain 10 luvun 4 §:n nojalla valtiolle menetetyiksi. Hovioikeus on sen sijaan rikoslain 10 luvun 5 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla tuominnut valtiolle menetetyiksi A:n ja B:n matkapuhelimista löydetyt syyksiluettuun pahoinpitelyyn liittyvät videotallenteet uusien rikosten ehkäisemiseksi.

3. Syyttäjän valituksen perusteella Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A:n ja B:n matkapuhelimet tuomittava rikoksentekovälineinä valtiolle menetetyiksi.

Sovellettava säännös

4. Rikoksentekovälineen menettämisestä säädetään rikoslain 10 luvun 4 §:ssä, jonka 2 momentti koskee harkinnanvaraista menettämisseuraamusta. Mainitun momentin 1 kohdan mukaan menetetyksi voidaan tuomita esine tai omaisuus, jota on käytetty tahallisen rikoksen tekemisessä. Momentin 2 kohdan mukaan menetetyksi voidaan tuomita oikeudenkäynnin kohteena olevaan tahalliseen rikokseen läheisesti liittyvä esine tai omaisuus, joka on yksinomaan tai pääasiallisesti tahallista rikosta varten hankittu tai valmistettu taikka ominaisuuksiltaan erityisen sovelias tahallisen rikoksen tekemiseen. Pykälän 3 momentin mukaan menetetyksi tuomitsemisen tarpeellisuutta harkittaessa on erityisesti kiinnitettävä huomiota uusien rikosten ehkäisemiseen.

Tahallisen rikoksen tekemisessä käytetyn esineen menettäminen

Arvioinnin lähtökohdat

5. Vuoden 2002 alussa voimaan tullut rikoslain 10 luvun 4 § on säädetty menettämisseuraamussäännösten kokonaisuudistuksen yhteydessä. Aiemmin rikoksentekovälineen menettämisestä säädettiin rikoslain 2 luvun 16 §:n 3 momentissa (143/1932), jonka mukaan menetetyksi voitiin tuomita ”esine, jota on käytetty rikoksen tekemiseen”. Rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin perusteluissa säännöksen on todettu vastaavan käytännössä voimassa olevaa oikeutta (HE 80/2000 vp s. 26–27) eikä esitöistä ilmene, että momentin 1 kohdan aiemmasta poikkeavalla sanamuodolla ”rikoksen tekemisessä käytetty esine” olisi tarkoitettu muuttaa aiempaa soveltamiskäytäntöä.

6. Näin ollen Korkein oikeus toteaa, että rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettua tahallisen rikoksen tekemisessä käytetyn esineen käsitettä on perusteltua tulkita yhdenmukaisesti aiemmin voimassa olleen säännöksen kanssa.

7. Aiemmin voimassa olleen rikoslain 2 luvun 16 §:n 3 momentin tarkoittamaksi rikoksentekovälineeksi on oikeuskäytännössä katsottu muun muassa anastetun omaisuuden kuljettamiseen käytetty ajoneuvo, vaikka rikoksen tunnusmerkistön täyttyminen ei olisikaan edellyttänyt omaisuuden pois kuljettamista. Menettämisseuraamus on tuomittu, kun ajoneuvon käyttö on ollut anastetun omaisuuden laatu, paino tai määrä huomioon ottaen välttämätöntä (KKO 1975 II 95, KKO 1979 II 78 ja KKO 1984 II 136) tai tarpeellista (KKO 1995:193) omaisuuden kuljettamiseksi pois rikoksentekopaikalta.

8. Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2007:84 koskee voimassa olevan rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdan tulkintaa. Korkein oikeus on todennut, että veropetoksen tunnusmerkistössä ei sinänsä mainita esineen tai omaisuuden käyttämistä rikoksen tekemisessä. Vastaaja oli kuitenkin piilottamalla kaulaketjut auton rakenteisiin pyrkinyt autoa hyväksi käyttämällä salaamaan kaulaketjut tullilta ja näin menettelemällä välttämään niistä määrättävän tullin ja veron. Auto oli siten ollut tärkeä apuväline tuossa salaamispyrkimyksessä. Näissä olosuhteissa autoa oli käytetty rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaisena rikoksentekovälineenä veropetoksessa. (KKO 2007:84, kohta 3.)

9. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaisina rikoksentekovälineinä on pidetty myös kovalevyä sekä kannettavaa tietokonetta ja ulkoista levyasemaa, joita oli käytetty apuvälineinä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidossa (KKO 2010:32, kohta 3) sekä samanlaisen kuvamateriaalin hallussapidossa ja levittämisessä (KKO 2017:95, kohdat 10–12).

10. Korkein oikeus katsoo, että rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdan sanamuoto ”rikoksen tekemisessä käytetty esine” voi kattaa myös sellaiset esineet, jotka liittyvät merkityksellisellä tavalla arvioitavana olevan rikoksen tekemiseen. Vastaavalla tavalla Korkein oikeus on aiemmassa oikeuskäytännössään tulkinnut sekä aiemmin voimassa ollutta rikoslain 2 luvun 16 §:n 3 momenttia että voimassa olevaa rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohtaa. Edellä kuvatuista ratkaisuista ilmenee, että tahallisen rikoksen tekemisessä käytetyksi esineeksi on katsottu myös sellaiset välineet, jotka eivät liity suoraan tunnusmerkistön täyttymiseen.

Arviointi tässä asiassa

11. A ja B on tuomittu pahoinpitelystä, joka on tehty väkivallan kuvaamistarkoituksessa. Hovioikeus on katsonut, että käsillä olleissa olosuhteissa pahoinpitelyn kuvaamista on pidettävä nöyryyttävänä. Kysymys on siten sellaisesta kuvaten tehdystä nöyryytysväkivaltaa käsittävästä teosta, jonka voidaan todeta rikostyyppinä yleistyneen erityisesti nuorten keskuudessa (ks. tällaisen rikostyypin yleistymisestä esim. HE 219/2024 vp s. 7–8 ja 54–55).

12. Nyt arvioitavana olevassa asiassa pahoinpitelyä koskeva syyte on perustunut ruumiillisen väkivallan tekemiseen eikä syyte ole sisältänyt väitettä asianomistajan terveyden vahingoittamisesta nöyryyttämällä. Asianomistajan nöyryyttäminen ja siihen liittyvä väkivallan kuvaaminen ei siten ole ollut syytteen mukaisen pahoinpitelyn tunnusmerkistön täyttymisen kannalta merkityksellistä. Teon kuvaaminen on kuitenkin sisältynyt olennaisena osana teonkuvaukseen, jonka perusteella vastaajien syyksi on luettu pahoinpitely. Arvioinnissa on annettava merkitystä sille, että vastaajien selvitetyksi katsottu pahoinpitelyyn ryhtymisen tarkoitus eli nöyryytysväkivaltamateriaalin tuottaminen on edellyttänyt teon kuvaamista. Kuvaaminen on nöyryytysväkivaltateon keskeinen piirre, ja kuvaamisessa käytetty matkapuhelin on tällöin merkityksellisellä tavalla mahdollistanut teon toteuttamisen. Korkein oikeus katsoo siten, että pahoinpitelyn kuvaamiseen käytetty A:n matkapuhelin on ollut olennainen apuväline vastaajien syyksi luetun pahoinpitelyn tekemisessä ja sen takia sitä voidaan pitää rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettuna rikoksentekovälineenä.

13. Sen sijaan B:n matkapuhelinta ei ole käytetty pahoinpitelyn aikana teon kuvaamiseen. Vaikka vastaajien yksituumaiseen menettelyyn nähden on pidettävä sattumanvaraisena, kumman puhelimella teko on päädytty kuvaamaan, B:n matkapuhelimen liityntä vastaajien syyksiluettuun pahoinpitelyyn perustuu yksinomaan siihen, että kuvatut videotallenteet on pahoinpitelyn jälkeen lähetetty A:n matkapuhelimesta B:n matkapuhelimeen. Korkein oikeus katsoo, ettei B:n matkapuhelinta ole käytetty rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettuna rikoksentekovälineenä. Syyttäjän vaatimuksen perusteella on kuitenkin vielä arvioitava, voidaanko B:n puhelinta pitää edellä mainitun momentin 2 kohdassa tarkoitettuna rikoksentekovälineenä.

Tahalliseen rikokseen läheisesti liittyvän esineen menettäminen

Arvioinnin lähtökohdat

14. Rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla voidaan lainkohdan perustelujen mukaan tuomita menetetyksi myös sellainen esine, jota ei ole vielä käytetty tahallisen rikoksen tekemisessä. Menettämisseuraamuksen tuomitsemisen edellytyksenä on tällöinkin, että jokin tahallinen rikos on tehty ja kyseisellä menettämisseuraamuksen perustavalla rikoksella on läheinen liittymä eli jokin asiallinen yhteys konfiskoitavaan omaisuuteen. (HE 80/2000 vp s. 27.)

15. Lainkohdan perusteluissa on lisäksi todettu, että esimerkiksi murtovarkauteen liittyvä murtoväline- tai tiirikkasarja, petoksesta tuomitulta tavatut useat väärennetyt henkilöllisyystodistukset, vaaran aiheuttamiseen tietojenkäsittelylle liittyvät tietokonevirusta levittävät ohjelmat taikka ryöstäjältä tavatut aseet ja ampumatarvikkeet voitaisiin tuomita menetetyksi, vaikka niitä ei ole rikoksen tekemisessä käytetty, kunhan ne ovat yksinomaan tai pääasiallisesti tahallisen rikoksen tekemistä varten hankittuja tai valmistettuja taikka ovat ominaisuuksiltaan erityisen soveliaita tahallisen rikoksen tekemiseen. Mainitun lisäedellytyksen vuoksi ei ole yleensä mahdollista tuomita menetetyksi esimerkiksi kuljetusvälinettä, joka on hankittu tavanomaiseen arkikäyttöön, vaikka epäiltäisiin sitä joskus käytettävän varastetun tavaran kuljettamiseen. (HE 80/2000 vp s. 27.)

16. Korkein oikeus ei ole aikaisemmin arvioinut rikoksentekovälineen menettämisen edellytyksiä rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla. Korkein oikeus on kuitenkin ottanut kyseisen pykälän 3 momentin mukaisessa tarpeellisuusharkinnassa kantaa siihen, milloin esine on erityisen sovelias rikoksen tekemiseen.

17. Korkein oikeus toteaa, että lain esitöissä ja Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä esineen erityistä soveltuvuutta rikoksen tekemiseen on tulkittu suppeasti.

18. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä esinettä ei ole pidetty erityisen soveliaana rikoksen tekemiseen silloinkaan, kun sitä on käytetty rikoksen tekemisessä, jos kysymys on ollut tavanomaisesta kulutushyödykkeestä, jonka tavanmukaiseen käyttöön ei liity rikollista tarkoitusta. Lisäksi huomiota on kiinnitetty siihen, onko esine helposti ja suhteellisen edullisesti hankittavissa. Erityisen soveliaina rikoksen tekemiseen ei ole pidetty esimerkiksi sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapitoon käytettyä kovalevyä eikä vastaavan kuvamateriaalin hallussapitoon ja levittämiseen käytettyjä tietokonetta ja ulkoista levyasemaa, joille oli ladattu tietojenjako-ohjelmistot. (KKO 2010:32, kohta 5 ja KKO 2017:95, kohta 14.)

Arviointi tässä asiassa

19. Korkein oikeus katsoo, että pahoinpitelystä kuvattujen videoiden vastaanottaminen ja tallentaminen B:n matkapuhelimeen on luonut sanotun puhelimen ja pahoinpitelyn välille asiallisen yhteyden, kun otetaan huomioon edellä A:n ja B:n syyksiluetun menettelyn yksituumaisuudesta ja tarkoituksesta lausuttu. Näin ollen B:n puhelimella on rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 2 kohdan mukainen läheinen liittymä vastaajien syyksiluettuun rikokseen.

20. Matkapuhelin on valtaosalla väestöä käytössä oleva, yhteydenpidon ja erilaisen asioinnin kannalta tarpeellinen kulutushyödyke. Vaikka matkapuhelimet soveltuvat hyvin esimerkiksi nyt arvioitavana olevan nöyryytysväkivaltamateriaalin kuvaamiseen ja tallentamiseen, matkapuhelinta ei edellä mainittu tulkintakäytäntö huomioon ottaen ole perusteltua katsoa esineenä erityisen soveliaaksi juuri rikosten tekemiseen. Arvioinnissa on annettava merkitystä sille, että matkapuhelimen tavanmukaiseen käyttöön ei liity tällaista tarkoitusta.

21. Korkein oikeus katsoo edellä lausutuilla perusteilla, että B:n matkapuhelinta ei ole perusteltua pitää rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 2 kohdassa tarkoitettuna oikeudenkäynnin kohteena olevaan tahalliseen rikokseen läheisesti liittyvänä esineenä, joka on erityisen sovelias tahallisen rikoksen tekemiseen. Näin ollen asiassa ei ole edellytyksiä tuomita B:n matkapuhelinta valtiolle menetetyksi myöskään tällä perusteella.

Menettämisseuraamuksen tarpeellisuus

Arvioinnin lähtökohdat

22. Harkittaessa rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 tai 2 kohdan mukaisen menettämisseuraamuksen tarpeellisuutta on pykälän 3 momentin mukaan kiinnitettävä erityisesti huomiota uusien rikosten ehkäisemiseen. Tällöin on arvioitava, onko esine ominaisuuksiltaan erityisen sovelias rikosten tekemiseen ja onko sillä ylipäätänsä mitään laillista käyttöä. Harkinnassa voidaan kiinnittää huomiota myös siihen, muodostaako esineen jättäminen juuri rikoksentekijän haltuun riskin sen käyttämisestä uudelleen rikoksen tekemisessä. Harkinnassa voidaan ottaa huomioon myös muut seikat kuin uusien rikosten ehkäiseminen. (HE 80/2000 vp s. 27.)

23. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on menettämisseuraamuksen tarpeellisuutta arvioitaessa kiinnitetty huomiota siihen, onko asiassa ollut viitteitä siitä, että rikoksen tekemisessä käytettyä esinettä olisi käytetty yksinomaan tai pääasiallisesti rangaistavaan menettelyyn. Huomioon on otettu myös se, onko rikoksen tekeminen edellyttänyt esineeseen kohdistuneita erityistoimenpiteitä tai siltä vaadittuja erityisominaisuuksia. Lisäksi merkitystä on annettu sille, onko esineen käyttö rikoksen tekemiseksi ollut välttämätöntä. Edelleen harkintaan on vaikuttanut se, onko esineen valtiolle menetetyksi tuomitsemalla voitu käytännössä vaikuttaa riskiin syyllistyä uudelleen rikoksiin. Näin ei ole katsottu olevan, jos useimmilla on taloudelliset edellytykset ostaa uusi vastaava esine menetetyksi tuomitun tilalle. (KKO 2010:32, kohta 5 ja KKO 2017:95, kohdat 13–14.)

24. Menettämisseuraamuksen tuomitsemisen tarpeellisuutta ja kohtuullisuutta koskevassa harkinnassa on otettava huomioon myös menettämisseuraamuksen tarkoitus ja asema seuraamusjärjestelmässä. Menettämisseuraamus ei ole rangaistus eikä sen siten tule koitua lisärangaistukseksi rikoksentekijälle. Menettämisseuraamus on turvaamistoimenpide, johon nähden muut rikosoikeudelliset seuraamukset ovat ensisijaisia. (Ks. esim. KKO 2009:26, kohta 4.)

Arviointi tässä asiassa

25. Korkein oikeus toteaa, että arvioitaessa A:n matkapuhelimen menetettäväksi tuomitsemisen tarpeellisuutta sen rikoksen tekemiseen soveltuvuuden kannalta, huomiota on kiinnitettävä edellä kohdassa 20 lausuttuihin seikkoihin. Näiden seikkojen perusteella A:n matkapuhelinta ei ole pidettävä laissa tarkoitetulla tavalla tahallisen rikoksen tekemiseen erityisen soveliaana.

26. Asiassa ei ole ilmennyt myöskään viitteitä siitä, että A:n matkapuhelinta olisi käytetty vain tai pääasiallisesti rikosten tekemiseen. Matkapuhelimen käyttö nyt kysymyksessä olevaan rikokseen ei ole edellyttänyt mitään laitteeseen kohdistuneita erityistoimenpiteitä tai siltä vaadittuja erityisominaisuuksia.

27. Korkein oikeus toteaa, että tilanteessa, jossa rikoksen kuvaaminen ja näin saadun kuvamateriaalin levittäminen on ollut keskeisenä rikoksentekomotiivina, on sinänsä mahdollista, että rikoksentekovälineenä käytetyn matkapuhelimen tuomitseminen valtiolle menetetyksi voisi ehkäistä uusia rikoksia. Useimmilla voidaan kuitenkin arvioida olevan taloudelliset edellytykset sekä matkapuhelimien käytön yleisyyteen ja monenlaisen matkapuhelimella tehtävän asioinnin välttämättömyyteen nähden myös tarve uuden matkapuhelimen hankkimiseen, minkä vuoksi rikoksen tekemisessä käytetyn puhelimen tuomitsemisella valtiolle menetetyksi ei voitaisi käytännössä vaikuttaa rikosten uusimisriskiin. Menettämisseuraamus olisi näin ollen sen keskeiseen turvaamistoimitarkoitukseen nähden tehoton. Lisäksi arvioinnissa voidaan antaa merkitystä sille, että pahoinpitelyrikoksesta kuvatut videot kummastakin puhelimesta on tuomittu valtiolle menetetyiksi.

28. Korkein oikeus katsoo edellä todetuilla perusteilla, että A:n matkapuhelimen tuomitseminen valtiolle menetetyksi ei ole rikoslain 10 luvun 4 §:n 3 momentissa edellytetyllä tavalla tarpeellista.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor (eri mieltä), Lena Engstrand, Jussi Tapani, Alice Guimaraes-Purokoski ja Heli Melander. Esittelijä Sini Majlander.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Kantor: Olen asian lopputuloksesta samaa mieltä enemmistön kanssa. Erimielisyyteni koskee kysymystä siitä, millä perusteella rikoksentekoväline voidaan tuomita menetetyksi pahoinpitelyrikoksessa.

Arviointini lähtökohdista

Olen enemmistön kanssa samaa mieltä siitä, että rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetun tahallisen rikoksen tekemisessä käytetyn esineen käsitettä on perusteltua tulkita yhdenmukaisesti aiemmin voimassa olleen säännöksen kanssa ja että Korkeimman oikeuden aikaisempi ratkaisukäytäntö on tästä syystä otettava huomioon kysymystä ratkaistaessa.

Kuten Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisussa KKO 2009:26 (kohta 4) todetaan, menettämisseuraamus ei ole rangaistus eikä sen tule koitua lisärangaistukseksi rikoksentekijälle. Menettämisseuraamus on turvaamistoimenpide, johon nähden muut rikosoikeudelliset seuraamukset ovat ensisijaisia.

Totean lisäksi, että vaikka kyse ei ole rangaistuksesta, menettämisseuraamuksia koskevaa sääntelyä on arvioitava perustuslain 8 §:ssä tarkoitetun rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen asettamien vaatimusten kannalta, jolloin sen tulee olla riittävän täsmällistä ja tarkkarajaista. Katson edelleen, että vaikka perustuslain 15 §:n 1 momentin ei ole katsottu tarjoavan suojaa omaisuudelle, joka liittyy välittömästi rikolliseen toimintaan, tulee rikoksentekovälineen käsitettä koskevassa tulkinnassa ottaa huomioon myös omaisuudensuoja ja sääntelyä myös tällä perusteella tulkita suppeasti. (PeVM 33/2000 vp.)

Tahallisen rikoksen tekemisessä käytetyn esineen menettämisestä

Katson, että Korkeimman oikeuden aikaisemmassa oikeuskäytännössä rikoksentekoväline on tuomittu menetetyksi ainoastaan silloin, kun sitä on käytetty apuvälineenä tunnusmerkistön täyttymisen kannalta merkityksellisellä tavalla joko tunnusmerkistön mukaisessa teossa tai tunnusmerkistön edellyttämän kielletyn seurauksen synnyttämisessä.

Enemmistön perusteluiden 7. kohdassa viitatuissa vanhemmissa ennakkoratkaisuissa kysymys on ollut varkausrikoksissa anastetun omaisuuden poiskuljettamiseen käytettyjen ajoneuvojen menettämisestä rikoksentekovälineenä. Ratkaisuista sinänsä ilmenee, että menettämisseuraamus on ollut mahdollista tuomita, vaikka rikoksen tunnusmerkistön täyttyminen ei olisikaan edellyttänyt omaisuuden pois kuljettamista. Ajoneuvojen käyttöä on kuitenkin pidetty anastetun omaisuuden laatu, paino tai määrä huomioon ottaen välttämättömänä (KKO 1975 II 95, KKO 1979 II 78 ja KKO 1984 II 136) tai tarpeellisena (KKO 1995:193) omaisuuden kuljettamiseksi pois rikoksentekopaikalta. Toisin sanoen ajoneuvojen käyttö apuvälineenä on ollut merkityksellistä anastusteon toteuttamisessa ja siten tunnusmerkistön täyttymisessä.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2007:84 menettämisseuraamusta on arvioitu nimenomaisesti vasten veropetoksen tunnusmerkistöä. Ratkaisussa on todettu (kohta 3), että veropetoksen tunnusmerkistössä ei sinänsä mainita esineen tai omaisuuden käyttämistä rikoksen tekemisessä. Tekijä oli kuitenkin piilottamalla kaulaketjut auton rakenteisiin pyrkinyt autoa hyväksi käyttämällä salaamaan kaulaketjut tullilta ja näin menettelemällä välttämään niistä määrättävän tullin ja veron. Auto on siten ollut tärkeä apuväline tuossa salaamispyrkimyksessä. Näissä olosuhteissa Korkein oikeus katsoi autoa käytetyn rikoksentekovälineenä veropetoksessa. Tältäkin osin kysymys oli siten merkityksellisestä apuvälineestä tunnusmerkistön mukaisen kielletyn seurauksen, veron ja tullin välttämisen, synnyttämisessä. Vastaavasti enemmistön perusteluiden kohdassa 9 mainituissa ratkaisuissa tietokoneita ja ulkoisia kovalevyjä on käytetty apuvälineinä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvamateriaalin hallussapidossa tai levittämisessä (KKO 2010:32, kohta 3 ja KKO 2017:95, kohdat 10–12). Ne ovat siten olleet merkityksellisiä apuvälineitä hallussapito- tai levittämistekojen toteuttamisessa ja siten tunnusmerkistön täyttymisessä.

Rikoslain 21 luvun 5 §:n mukaan pahoinpitelyyn syyllistyy se, joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä. Teon tarkoitus tai muu motivaatiotausta ei siten kuulu pahoinpitelyrikoksen tunnusmerkistöön eikä teon syyksilukeminen pahoinpitelyrikoksensa edellytä teon motiivin toteennäyttöä. Kuten enemmistökin edellä perusteluidensa kohdassa 12 toteaa, nyt arvioitavana olevassa asiassa syyte on perustunut ruumiillisen väkivallan tekemiseen, eikä syyte ole sisältänyt väitettä pahoinpitelyrikosten asianomistajan terveyden vahingoittamisesta nöyryyttämällä. Asianomistajan nöyryyttäminen ja siihen liittyvä väkivallan kuvaaminen ei siten ole ollut syytteen mukaisen pahoinpitelyrikoksen tunnusmerkistön täyttämisen kannalta merkityksellistä.

Katsonkin, että rikoksentekovälineen menettäminen tilanteessa, jossa esineen käyttö ei ole ollut merkityksellistä syyksiluetun rikoksen tunnusmerkistön täyttymisessä, eroaa aikaisemmasta Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännöstä ja joka tapauksessa, ottaen erityisesti huomioon, mitä olen edellä lausunut arviointini lähtökohdista, merkitsee laajentavaa ja siksi hylättävää tulkintaa rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdan sanamuodosta, jonka mukaan menetetyksi voidaan tuomita esine tai omaisuus, jota on käytetty tahallisen rikoksen tekemisessä.

Katson edelleen, että tässä katsantokannassa puhelimen tuomitseminen valtiolle menetetyksi sen vuoksi, että tekijöiden tarkoituksena on hovioikeuden syyksilukeman teonkuvauksen mukaisesti ollut ollut nöyryytysväkivaltamateriaalin tuottaminen ja että puhelimella kuvaaminen on ollut keskeinen piirre nöyryytysväkivaltateossa, näyttäytyy pikemminkin lisärangaistuksena sinänsä erityisen paheksuttavasta teon motivaatiotaustasta kuin lainkohdan tarkoittamana turvaamistoimenpiteenä uusien rikosten ehkäisemiseksi. Tekijöiden nöyryyttämistarkoitus voidaan sinänsä ottaa huomioon rikosoikeudellisessa arvioinnissa esimerkiksi teon mahdollisessa törkeysarvostelussa tai rangaistuksen määräämisessä. Kuten edellä viitatussa ennakkoratkaisussa KKO 2009:26 on todettu, näiden rikosoikeudellisten seuraamusten tulisi kuitenkin olla menettämisseuraamukseen nähden ensisijaisia.

Tätä johtopäätöstäni tukee myös rikoslain 10 luvun 4 §:n 3 momentissa lausuttu, jonka mukaan menetetyksi tuomitsemisen tarpeellisuutta harkittaessa myös mainitun säännöksen 1 momentin 1 kohdan osalta on erityisesti kiinnitettävä huomiota uusien rikosten ehkäisemiseen. Tältä osin viittaan mitä Korkeimman oikeuden enemmistö on perusteluidensa kohdissa 22–28 tältä osin lausunut.

Edellä mainituilla perusteilla katson, ettei asiassa ole esitetty perusteita tuomita A:n tai B:n matkapuhelimia rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdan perusteella menetetyksi rikoksentekovälineinä.

Tahalliseen rikokseen läheisesti liittyvän esineen menettäminen

Tältä osin olen samaa mieltä kuin Korkeimman oikeuden enemmistö on edellä perusteluiden kohdissa 14–18 lausunut. Sen jälkeen lausun seuraavan:

Olen edellä katsonut, ettei puhelimien käyttö edellä kuvatuissa olosuhteissa ole ollut syyksiluettujen pahoinpitelyrikosten tunnusmerkistöjen täyttymisen kannalta merkityksellistä. Lainkohdan tarkoittama läheinen liittymä oikeudenkäynnin kohteena olevaan tahalliseen rikokseen eli tässä kyseenä oleviin pahoinpitelyrikoksiin, voi käsitykseni mukaan tästä huolimatta täyttyä, vaikka esinettä ei ole lainkaan käytetty rikoksessa tai esineen käytöllä ei ole ollut apuvälineenä merkitystä tunnusmerkistön täyttymisessä.

Katson tältä osin, kuten enemmistö, että pahoinpitelyn kuvaaminen videolle sekä videoiden vastaanottaminen ja tallentaminen matkapuhelimiin on luonut sanotun puhelimen ja pahoinpitelyn välille, teonkuvaus huomioon ottaen, asiallisen yhteyden, jonka perusteella matkapuhelimilla voidaan katsoa olevan rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 2 kohdan mukainen läheinen liittymä vastaajien syyksiluettuun rikokseen.

Kyseinen säännös asettaa esineelle kuitenkin lisäedellytykseksi, että se on yksinomaan tai pääasiallisesti tahallista rikosta varten hankittu tai valmistettu taikka ominaisuuksiltaan erityisen sovelias tahallisen rikoksen tekemiseen. Myös tältä osin olen enemmistön kanssa samaa mieltä siitä, että matkapuhelimet ovat yleisiä, valtaosalla väestöä olevia tarpeellisia kulutushyödykkeitä, eikä asiassa ole esitetty perusteita arvioida, että ne olisi hankittu yksinomaan tai pääasiallisesti pahoinpitelyrikosten tekemiseen. Katson edelleen, ettei matkapuhelinta voida pitää myöskään erityisen soveliaana tahallisen rikoksen tekemiseen, ottaen erityisesti huomioon sen, mitä olen edellä jo lausunut sen käytön merkityksestä pahoinpitelyrikoksen tunnusmerkistön täyttymisessä.

Näin ollen ja ottaen huomioon, mitä olen 1 kohdan osalta lausunut menettämisseuraamuksen tarpeellisuudesta, katson, ettei asiassa ole esitetty perusteita A:n tai B:n matkapuhelimen menettämiseksi rikoksentekovälineenä valtiolle myöskään rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 2 kohdan perusteella.

Päädyn edellä mainituilla perusteilla samaan lopputulokseen kuin enemmistö ja hylkään valituksen.