KKO:2020:79

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Etelä-Karjalan käräjäoikeuden tuomio 12.7.2019 nro 19/131420

Käräjäoikeus luki A:n syyksi näpistyksen (syytekohta 1), kolme pahoinpitelyä (syytekohdat 2–4), törkeän pahoinpitelyn (syytekohta 5) sekä vammantuottamuksen (syytekohta 6) ja tuomitsi hänet yhden vuoden yhdeksän kuukauden vankeusrangaistukseen. Rangaistuksen mittaamisessa sovellettiin aikaisempaan rikollisuuteen liittyvää koventamisperustetta. Syyttäjän vaatimuksesta käräjäoikeus määräsi A:n pakkokeinolain 2 luvun 12 §:n 1 momentin 2 kohdan b alakohdan nojalla pidettäväksi edelleen vangittuna, koska oli todennäköistä, että hän jatkaa rikollista toimintaa.

A oli otettu kiinni esillä olevan asian johdosta 31.3.2019 ja määrätty vangittavaksi 3.4.2019 rikosepäilyjen laadun ja jatkamisvaaraepäilyn vuoksi. Käräjäoikeus totesi, että A oli syyllistynyt pahoinpitelyyn kahden päivän kuluttua siitä, kun hän oli vapautunut vankilasta suorittamasta edellistä rangaistustaan. Ehdonalaisen vapauden koeaika oli päättynyt 31.3.2019. Kaikki hänen syykseen nyt luetut väkivaltarikokset oli tehty koeajalla. Rikosrekisterinotteesta ilmeni useita aiempia merkintöjä väkivaltarikoksista.

Syytekohdissa 2, 3 ja 5 oli kysymys parisuhdeväkivallasta, jossa teot olivat muuttuneet yhä raaemmiksi. Pahoinpitelyteot sisälsivät nyrkillä lyömistä, potkimista, kuristamista sekä teräaseen käyttöä. Syytekohdan 6 vammantuottamus liittyi tilanteeseen, jossa asianomistaja oli paennut A:ta hyppäämällä parvekkeelta. Syytekohdassa 4 A oli pahoinpidellyt tuttavaansa periäkseen tältä velkoja. A oli pääkäsittelyssä edelleen vaatinut asianomistajalta väitettyjä saataviaan. Käräjäoikeus katsoi tämän osoittavan, että A ei kohdista väkivaltaa yksinomaan puolisoonsa, vaan kehen hyvänsä, mikäli se palvelee hänen tarkoitusperiään. Vankeusrangaistuksen pituuden huomioon ottaen rikollisen toiminnan jatkamisvaara oli entistä todennäköisempi. Käräjäoikeus katsoi, että vangittuna pitäminen ei ollut kohtuutonta.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Helena Kesseli ja lautamiehet.

Itä-Suomen hovioikeuden päätös 20.8.2019 nro 441

A kanteli hovioikeuteen vangittuna pitämisestään ja vaati päästä heti vapaaksi. Toissijaisesti hän vaati, että hänet määrätään tutkinta-arestiin.

Hovioikeus hylkäsi A:n kantelun.

Hovioikeus totesi, että A oli lyhyen ajan kuluessa ehdonalaiseen vapauteen päästyään syyllistynyt useisiin vakaviin rikoksiin. Hän oli vastaavalla tavalla aikaisemminkin syyllistynyt väkivaltarikoksiin lyhyen ajan kuluessa ehdonalaiseen vapauteen päästyään. Hovioikeus piti käräjäoikeuden tavoin todennäköisenä, että A jatkaa rikollista toimintaa. Tuomitun vangittuna pitämisen edellytykset olivat siis olemassa.

Ilman teknistä valvontaa toimeenpantava matkustuskielto ei ollut A:n syyksi luettujen rikosten laatu ja muut teko-olosuhteet huomioon ottaen riittävä pakkokeino rikollisen toiminnan jatkamisen estämiseksi. Näin ollen arvioitavaksi jäi kysymys siitä, voitaisiinko A määrätä vangittuna pitämisen sijasta tutkinta-arestiin. Hovioikeus katsoi, että tutkinta-arestiin määrääminen voisi vähentää riskiä siitä, että A menettää asuntonsa. A:n toimittaman selvityksen perusteella vapaudenmenetyksellä ei ollut haitallisia vaikutuksia hänen työpaikkaansa, opiskeluunsa, toimeentuloon, taloudelliseen asemaan tai sosiaalisten suhteiden ja perhesuhteiden ylläpitämiseen. Hänen tutkintavankeudessa viettämänsä aika oli suhteellisen lyhyt verrattuna käräjäoikeuden hänelle tuomitseman vankeusrangaistuksen pituuteen. Hovioikeus katsoi, että vangittuna pitäminen ei ollut kohtuutonta. Tutkinta-arestin edellytykset eivät täyttyneet.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Heikki Hakkarainen ja Harri Hyvärinen sekä asessori Johanna Kantanen. Esittelijä Tyyni Laiho.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä, onko asiassa edellytyksiä määrätä A tutkintavankeuden sijasta tutkinta-arestiin. Muilta osin valituslupaa ei myönnetty.

A vaati valituksessaan, että hänet määrätään tutkinta-arestiin.

Syyttäjä vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Käräjäoikeus on tuominnut A:n törkeästä pahoinpitelystä, kolmesta pahoinpitelystä, vammantuottamuksesta ja näpistyksestä 1 vuoden 9 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Ankarimmin arvosteltavissa teoissa on ollut kysymys asteittain moitittavammaksi kehittyneestä parisuhdeväkivallasta sekä väitettyjen saatavien perimisestä väkivaltaa käyttäen. A oli syyllistynyt näihin rikoksiin lyhyen ajan kuluessa ehdonalaiseen vapauteen päästyään. Hänet oli tuomittu aikaisemmin vastaavan kaltaisista väkivaltarikoksista. Käräjäoikeus on katsonut olevan todennäköistä, että A jatkaisi vapaaksi päästessään rikollista toimintaa, ja määrännyt hänet pakkokeinolain 2 luvun 12 §:n 1 momentin 2 b kohdan nojalla pidettäväksi edelleen vangittuna.

2. Hovioikeus on A:n kantelun johdosta antamassaan päätöksessä katsonut, että edellytykset tuomitun vangittuna pitämiseen olivat olemassa. Hovioikeuden perustelujen mukaan A oli lyhyen ajan kuluessa ehdonalaiseen vapauteen päästyään syyllistynyt vastaavalla tavalla aikaisemminkin useisiin rikoksiin, minkä vuoksi hovioikeus on katsonut olevan todennäköistä, että A jatkaa rikollista toimintaansa.

3. Lisäksi hovioikeus on katsonut, että asiassa ei ollut edellytyksiä määrätä A:ta tutkinta-arestiin vangittuna pitämisen sijasta. Vapaudenmenetyksellä ei ollut haitallisia vaikutuksia A:n toimeentuloon, taloudelliseen asemaan tai sosiaalisiin suhteisiin, eikä vangittuna pitäminen ollut kohtuutonta.

Korkeimman oikeuden ratkaistavana oleva kysymys

4. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, oliko A pitänyt määrätä vangittuna pitämisen sijasta tutkinta-arestiin.

Sovellettavat oikeusohjeet

5. Tutkinta-arestia koskevat säännökset lisättiin pakkokeinolakiin 1.1.2019 voimaan tulleessa uudistuksessa (laki 101/2018). Tutkinta-arestilla tarkoitetaan pakkokeinolain 2 luvun 12 b §:n 1 momentin mukaan teknisin välinein valvottua pakkokeinoa, joka sisältää tuomitulle asetetun velvoitteen pysyä asunnossa ratkaisussa määrättyinä aikoina. Uudistuksen tavoitteena on lain perustelujen mukaan lisätä Suomen pakkokeinojärjestelmään tutkintavankeudelle uskottavia ja tehokkaasti valvottuja vaihtoehtoja (HE 252/2016 vp s. 26).

6. Pakkokeinolain 2 luvun 12 a §:n 1 momentin mukaan vangitsemisen ja vangittuna pitämisen sijasta tuomittu voidaan 12 §:n 1 momentin 2 ja 3 kohdassa tarkoitetuissa tilanteissa määrätä tutkinta-arestiin, jos 5 luvun 1 §:ssä tarkoitettu matkustuskielto on riittämätön pakkokeino.

7. Tässä asiassa arvioitavana on pakkokeinolain 2 luvun 12 §:n 1 momentin 2 kohdan b alakohdan mukainen tilanne, jossa yli yhden mutta alle kahden vuoden pituiseen ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittu A on määrätty pidettäväksi edelleen vangittuna, koska on pidetty todennäköisenä, että hän jatkaa rikollista toimintaa.

8. Pakkokeinolain 2 luvun 12 a §:n 2 momentin mukaan tutkinta-arestiin määräämisen edellytyksenä on, että 1) tuomittu suostuu tutkinta-arestin toimeenpanoon ja sitoutuu noudattamaan tutkinta-arestia koskevassa ratkaisussa asetettavia velvollisuuksia ja 2) tuomitun henkilökohtaisten olosuhteiden ja muiden seikkojen perusteella voidaan pitää todennäköisenä, että tuomittu noudattaa hänelle asetettuja velvollisuuksia. Pykälän 4 momentin mukaan tutkinta-aresti toimeenpannaan tuomitun asunnossa tai muussa asumiseen soveltuvassa paikassa 12 d §:ssä tarkoitetulla tavalla valvottuna. Kyseisen luvun 12 c §:n 3 momentin mukaan ratkaisu tuomitun tutkinta-arestista on voimassa, kunnes rangaistuksen täytäntöönpano alkaa tai ylempi tuomioistuin toisin päättää.

9. Pakkokeinolain 2 luvun 12 a §:n 2 momentin mukaisista velvollisuuksista säädetään 12 b §:n 1 momentissa, jonka mukaan tutkinta-arestiin määrätty velvoitetaan pysymään asunnossaan tai muussa asumiseen soveltuvassa paikassa tietyn ajan ja lisäksi hänet velvoitetaan saman luvun 12 d §:ssä tarkoitettuun tekniseen valvontaan. Tutkinta-arestiin määrätty voidaan 12 b §:n 3 momentin mukaan lisäksi velvoittaa muun ohella pysymään tietyllä paikkakunnalla tai alueella tai olemaan sieltä pois, pitämään tiettyinä aikoina yhteyttä Rikosseuraamuslaitokseen sekä esimerkiksi olemaan ottamatta yhteyttä todistajaan, asianomistajaan, asiantuntijaan tai rikoskumppaniinsa.

10. Pakkokeinolain 2 luvun 12 a §:n 3 momentin mukaan harkitessaan tutkinta-arestiin määräämistä tuomioistuimen on otettava huomioon asian käsittelyn yhteydessä esitetty selvitys 1) tuomitun henkilökohtaisista olosuhteista ja muista vastaavista seikoista, 2) tuomitun asunnon tai muun asumiseen soveltuvan paikan soveltuvuudesta tutkinta-arestin toimeenpanoon sekä 3) tuomitun tarpeesta liikkua asunnon tai muun asumiseen soveltuvan paikan ulkopuolella. Lain perusteluissa (HE 252/2016 vp s. 38) todetaan, että selvityksen kokoaisi ja esittäisi pääsääntöisesti vastaaja tai hänen asiamiehensä, koska selvityksen tekeminen on yleensä vastaajan edun mukaista.

11. Lain perusteluissa (HE 252/2016 vp s. 39) todetaan edelleen, että arvioinnissa voitaisiin ottaa huomioon myös se, kuinka suuri osa tuomitusta rangaistuksesta on jo pantu toimeen tutkintavankeutena. Lisäksi tuomioistuin voisi harkinnassa kiinnittää huomiota siihen, miten vapaudenmenetys vaikuttaa vastaajan työpaikkaan, opiskeluun ja perheen toimeentuloon. Harkinnassa tulisi ottaa huomioon myös pakkokeinolain 2 luvun 13 §:ssä tarkoitettu kohtuuttoman vangitsemisen kielto. Kiellon mukaan ketään ei saa vangita tai määrätä pidettäväksi edelleen vangittuna, jos se olisi kohtuutonta asian laadun taikka rikoksesta epäillyn tai tuomitun iän tai muiden henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi.

12. Tutkinta-arestin edellytysten täyttymistä arvioitaessa on sovellettava myös pakkokeinolain 1 luvun yleisiä säännöksiä, erityisesti luvun 3 §:n säännöstä vähimmän haitan periaatteesta. Sen mukaan pakkokeinon käytöllä ei kenenkään oikeuksiin saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä käytön tarkoituksen saavuttamiseksi. Pakkokeinon käytöllä ei saa aiheuttaa kenellekään tarpeettomasti vahinkoa tai haittaa.

13. Vangitseminen merkitsee vakavaa puuttumista sekä Suomen perustuslain 7 §:ssä että muun ohella Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklassa turvattuun henkilökohtaiseen vapauteen. Tämän vuoksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on korostettu tuomioistuimen velvollisuutta harkita vaihtoehtoja tutkintavankeudelle ja perustella ratkaisunsa riittävästi (esim. Pshevecherskiy v. Venäjä, 24.5.2007, kohdat 69–71, Tsarkov v. Venäjä, 16.7.2009, kohdat 70–72, Miminoshvili v. Venäjä, 28.6.2011, kohta 92 ja Fedorenko v. Venäjä, 20.9.2011, kohta 71). Myös henkilön kotona täytäntöönpantava aresti on vapaudenmenetys. Se merkitsee kuitenkin lievempää puuttumista yksilön oikeuksiin kuin vangittuna pitäminen (suuren jaoston ratkaisu Buzadji v. Moldovan tasavalta, 5.7.2016, kohdat 104 ja 112).

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

14. A on kannellut käräjäoikeuden ratkaisusta, ja tätä koskeva hovioikeuden ratkaisu A:n vangittuna pitämisen edellytysten täyttymisestä on jäänyt voimaan, kun hänelle ei ole tältä osin myönnetty valituslupaa. Asiassa on siten arvioitavana vain, olisiko A voitu määrätä tutkinta-arestiin vangittuna pitämisen sijasta.

15. Korkein oikeus toteaa, että vähimmän haitan periaate edellyttää, että saman tarkoituksen saavuttamiseksi riittävistä pakkokeinoista on valittava se toimenpide, joka puuttuu vähiten yksilön oikeuksiin. Tutkinta-aresti on lievempi pakkokeino kuin vangittuna pitäminen. Sitä on siten pidettävä vankeuteen nähden ensisijaisena vaihtoehtona silloin, kun sen soveltamiselle säädetyt edellytykset täyttyvät.

16. Korkein oikeus toteaa edelleen, että kohdassa 7 todetulla tavalla tutkinta-aresti soveltuu käytettäväksi arvioitavana olevan tapauksen kaltaisissa tilanteissa, joissa vangitsemisen perusteena on ollut pakkokeinolain 2 luvun 12 §:n 1 momentin 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettu rikollisen toiminnan jatkaminen. Näin ollen ja kun tutkinta-arestin edellytyksistä on säädetty pakkokeinolain 2 luvun 12 a §:n 2 momentissa (HE 252/2016 vp s. 38), jatkamisvaaraa osoittaville seikoille ei voida antaa erityistä merkitystä harkittaessa tutkinta-arestin määräämistä, elleivät ne nimenomaisesti liity 2 momentissa säädettyjen edellytysten arviointiin.

17. Arvioitaessa laissa säädettyjen tutkinta-arestin edellytysten täyttymistä on ensiksi selvitettävä, oliko A pakkokeinolain 2 luvun 12 a §:n 2 momentin mukaisesti suostunut ja sitoutunut tutkinta-arestin toimeenpanoon.

18. A on pyytänyt, että hänet määrätään tutkinta-arestiin. Hänen on siten katsottava suostuneen tutkinta-arestin toimeenpanoon ja sitoutuneen noudattamaan siihen liittyviä velvollisuuksia.

19. Toiseksi on arvioitava, onko A:lla ollut pakkokeinolain 2 luvun 12 a §:n 4 momentin mukainen tutkinta-arestin toimeenpanoon soveltuva paikka.

20. A:lla on ollut vakinainen asunto, jonka osoitetiedot viittaavat taajama-alueella sijaitsevaan kerros- tai rivitaloasuntoon. Hän on ilmoittanut tehneensä asuntoa koskevan vuokrasopimuksen puhelimitse. Hän on asunut yksin, joten tutkinta-arestilla ei olisi ollut haitallisia tai rajoittavia vaikutuksia muiden henkilöiden asumisoloihin. A:n asuntoa voidaan siten pitää soveltuvana tutkinta-arestin toimeenpanoon.

21. Kolmanneksi on voitava pitää todennäköisenä, että A olisi henkilökohtaisten olosuhteiden ja muiden seikkojen perusteella noudattanut hänelle asetettuja pakkokeinolain 2 luvun 12 b §:n mukaisia velvollisuuksia.

22. Korkein oikeus toteaa, että henkilökohtaisia olosuhteita arvioitaessa korostuu yhtäältä velvollisuuksien noudattamista tukevien seikkojen ja toisaalta velvollisuuksien rikkomista koskevien riskitekijöiden keskinäinen punninta. Tutkinta-aresti merkitsee vapaudenmenetyksenä lievempää puuttumista yksilön oikeuksiin kuin vangittuna pitäminen, mutta se edellyttää tuomitun elämänhallinnalta lähtökohtaisesti enemmän kuin tutkintavankeus laitosoloissa.

23. A on ilmoittanut selvityksenä henkilökohtaisista olosuhteistaan, että hänellä ei ollut työ- tai opiskelupaikkaa. Hän ei ole esittänyt selvitystä näihin liittyvistä suunnitelmistaan tutkinta-arestin aikana. Hän on ilmoittanut eronneensa syytekohtien 2, 3, 5 ja 6 asianomistajana olleesta avopuolisostaan ja olevansa naimaton. A on esittänyt terveydentilastaan lääkärinlausuntoja, joiden perusteella hänellä on hoitoa edellyttävä sairaus ja päihteiden väärinkäyttöä. A on maininnut läheisenään äitinsä, mutta hänen selvityksestään ei muutoin käy ilmi, millaiset sosiaaliset, tutkinta-arestin suorittamista tukevat elämänhallinnan verkostot hänellä on. A:lla ei ilmoittamansa mukaan ollut sellaista asunnon ulkopuolella liikkumisen tarvetta, joka olisi vaikuttanut mahdollisen tutkinta-arestimääräyksen sisältöön.

24. Tutkinta-arestiin määräämistä puoltaa se, että A:lla on ollut vakituinen asuinpaikka, jossa hän on ilmoittamansa mukaisesti asunut yksin. A on myös eronnut syytekohtien 2, 3, 5 ja 6 asianomistajana olleesta avopuolisostaan, joka on muuttanut toiselle paikkakunnalle. Nämä seikat lisäävät todennäköisyyttä siitä, että A ei olisi muun muassa ottanut yhteyttä asianomistajaan, jos A:lle olisi asetettu tällainen velvollisuus tutkinta-arestin määräämisen yhteydessä.

25. Tutkinta-arestin määräämättä jättämistä puoltaa puolestaan se, että A:lla ei ole ollut työ- eikä opiskelupaikkaa eikä suunnitelmia niiden hankkimiseksi. Hän ei ole myöskään selvittänyt äidin lisäksi muita perhe- tai muita sosiaalisia suhteita, jotka tukisivat häntä tutkinta-arestiin liittyvien velvollisuuksien noudattamisessa. Lisäksi A on aikaisemmin syyllistynyt useasti rikoksiin koeaikana, mutta tälle ei voida antaa rikosten liittyessä parisuhdeväkivaltaan edellä kohdassa 24 kuvatuissa olosuhteissa erityisen painavaa merkitystä velvollisuuksien noudattamisen todennäköisyyttä harkittaessa.

26. Korkein oikeus päätyy edellä mainittuja seikkoja punnittuaan siihen, että asiassa on saatettu todennäköiseksi, että A noudattaisi hänelle tutkinta-arestimääräyksessä asetettavia velvollisuuksia. Tutkinta-arestiin määräämisen edellytykset ovat siten täyttyneet, ja A:n vangittuna pitämiselle ei ole ollut laillisia edellytyksiä.

27. A ei enää ole vangittuna sen päätöksen nojalla, jota hänen valituksensa koskee. Sen vuoksi hovioikeuden kanteluasiassa antaman päätöksen lopputulokseen, jolla A:n tutkintavankeus on pysytetty, ei voida enää puuttua. Sen sijaan Korkein oikeus tutkii ja antaa ratkaisukäytännössään (KKO 2014:29, kohta 5 ja siinä viitatut ratkaisut) vahvistetulla tavalla lausunnon siihen, ovatko alempien oikeuksien esittämät perusteet A:n vangitsemiselle olleet lainmukaiset vai olisiko hänet pitänyt määrätä vangittuna pitämisen sijasta tutkinta-arestiin.

Päätöslauselma

A:n vangittuna pitämiselle ei ole ollut laillisia edellytyksiä.

Hovioikeuden A:n kantelun johdosta antama päätös tutkintavankeuden pysyttämisestä ei ole enää voimassa. Näin ollen lausunnon antaminen A:n muutoksenhakemuksen johdosta raukeaa enemmälti.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor, Mika Ilveskero, (eri mieltä), Eva Tammi-Salminen (eri mieltä), Jussi Tapani ja Alice Guimaraes-Purokoski (eri mieltä). Esittelijä Heidi Myllys (mietintö)

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Määräaikainen oikeussihteeri Myllys: Esittelijän mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen kohtien 1–15 ja 27 osalta. Muilta osin esittelijä esitti, että Korkein oikeus lausuu seuraavaa.

Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdassa 7 todetulla tavalla arvioitavana olevan kaltainen tilanne, jossa vangittuna pitäminen on perustunut pakkokeinolain 2 luvun 12 §:n 1 momentin 2 kohdan b alakohdassa tarkoitettuun rikollisen toiminnan jatkamisvaaraan, kuuluu tutkinta-arestin käyttöalaan. Tutkinta-arestin määrääminen edellyttää paitsi sille luvun 12 a §:ssä säädettyjen erityisten edellytysten täyttymistä myös sitä, että sillä voidaan saavuttaa pakkokeinon käytön tarkoitus esillä olevassa asiassa. Tässä harkinnassa tulee ottaa huomioon myös jatkamisvaaraa ja sen astetta osoittavat seikat, kuten rikollisen toiminnan vahingollisuus ja vaarallisuus, syyksiluettujen rikosten määrä sekä rikosten mahdollinen keskinäinen samankaltaisuus. Lisäksi tutkinta-arestin määräämisen henkilökohtaisia olosuhteita koskevan edellytyksen täyttymisen arvioinnissa on annettava merkitystä sille, minkä kaltaisen rikollisen toiminnan jatkamisvaarasta tuomitun kohdalla on kysymys.

Alempien oikeuksien ratkaisu vangittuna pitämisen edellytysten käsilläolosta rikollisen toiminnan jatkamisvaaran suhteen on perustunut siihen, että A oli syyllistynyt useisiin vakaviin rikoksiin pian sen jälkeen, kun hän oli päässyt ehdonalaiseen vapauteen. A oli aikaisemminkin syyllistynyt väkivaltarikoksiin pian vankeusrangaistuksen suorittamisen jälkeen. A oli kohdistanut väkivaltaa puolisonsa lisäksi myös tuttaviinsa. Jatkamisvaaraa on osoittanut osaltaan se, että A oli vielä käräjäoikeuden pääkäsittelyssä vaatinut eräältä asianomistajalta niitä väittämiään saatavia, joiden vuoksi hän oli oman kertomuksensa mukaan tätä pahoinpidellyt.

Pakkokeinon tarkoituksena tässä asiassa on estää toisen terveyteen kohdistuvia rikoksia. A:n aikaisemmasta rikollisuudesta voidaan päätellä, ettei hän ole ottanut ojentuakseen vankeusrangaistuksista, vaan hän on syyllistynyt uusiin rikoksiin ehdonalaisen vapauden koeajalla. Kun tutkinta-arestiin määrätyn on lähtökohtaisesti mahdollista käyttää erilaisia viestintävälineitä, liikkua asunnon ulkopuolella päivittäin vähintään kahden tunnin ajan ja kun myös muiden henkilöiden on mahdollista vierailla asunnolla, jatkamisvaaran torjumiseksi on tällaisessa tilanteessa perusteltua asettaa pakkokeinolain 2 luvun 12 b §:n 1 momentissa säädetyn asunnossa pysymisen ja teknisen valvonnan lisäksi muita, 3 momentissa säädettyjä velvollisuuksia, kuten velvollisuus olla ottamatta yhteyttä rikosten asianomistajiin.

Arvioitaessa sitä, onko voitava pitää todennäköisenä, että A henkilökohtaisten olosuhteidensa ja muiden seikkojen perusteella olisi noudattanut hänelle asetettuja velvollisuuksia, on siten otettava huomioon, että jatkamisvaaran torjumiseksi tutkinta-arestissa A:lle olisi ollut asetettava myös pakkokeinolain 2 luvun 12 b §:n 3 momentin mukaisia harkinnanvaraisia velvollisuuksia. Mikäli velvollisuuksien noudattamista voidaan pitää todennäköisenä, tutkinta-aresti voidaan katsoa riittäväksi pakkokeinoksi tavoitellun päämäärän saavuttamiseksi.

Tutkinta-arestiin määräämistä puoltaa se, että A:lla on ollut vakituinen asuinpaikka. Lisäksi A on eronnut syytekohtien 2, 3, 5 ja 6 asianomistajana olleesta avopuolisostaan, mikä pienentää riskiä parisuhdeväkivallan jatkumisesta.

Tutkinta-arestiin liittyvien velvollisuuksien noudattamisen todennäköisyyttä vähentää se, että A:n esittämästä selvityksestä ei käy ilmi muita seikkoja, joiden voitaisiin katsoa tukevan hänen suoriutumistaan tutkinta-arestista muun muassa sellaisten velvollisuuksien täyttämisen suhteen, jotka ovat tarpeen muihin henkilöihin kohdistuvien rikosten jatkamisvaaran torjumiseksi. A:lla ei ole ollut työ- eikä opiskelupaikkaa eikä suunnitelmia niiden hankkimiseksi. Hänen selvityksestään ei ilmene äidin lisäksi muita sosiaalisia suhteita, jotka tukisivat häntä tutkinta-arestiin liittyvien velvollisuuksien noudattamisessa. Uusiin rikoksiin syyllistyminen pian ehdonalaiseen vapauteen päästämisen jälkeen vähentää hänelle asetettavien velvollisuuksien noudattamisen todennäköisyyttä.

Korkein oikeus päätynee edellä mainittuja seikkoja punnittuaan siihen, että asiassa ei ole saatettu todennäköiseksi, että A noudattaisi hänelle tutkinta-arestimääräyksessä asetettavia velvollisuuksia. Näin ollen edellytykset tutkinta-arestiin määräämiselle eivät ole täyttyneet. Vangittuna pitäminen ei ole myöskään ollut kohtuutonta asian laadun tai A:n henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi.

Oikeusneuvos Alice Guimaraes-Purokoski: Olen asian lopputuloksesta samaa mieltä kuin Korkeimman oikeuden enemmistö. Olen myös samaa mieltä siitä, mitä enemmistö on lausunut perustelukohdissa 17–27. Enemmistön perustelukohdan 16 asemesta lausun seuraavan:

Tutkinta-arestin määrääminen vangitsemisen tai vangittuna pitämisen sijasta edellyttää paitsi pakkokeinolain 2 luvun 12 a §:n 2 momentissa säädettyjen tutkinta-arestin määräämisen erityisten edellytysten täyttymistä myös edellä mainitun pykälän 1 momentin mukaisesti muun ohella jatkamisvaaralle pakkokeinolain 2 luvun 12 §:n 1 momentin 2 kohdan b alakohdassa säädettyjen edellytysten täyttymistä. Alempien oikeuksien ratkaisut ovat perustuneet arvioon siitä, että A jatkaa rikollista toimintaansa. Jatkamisvaaraa koskevan arvioinnin tekeminen on ollut asiassa perusteltua.

Jatkamisvaaraa koskevalla arvioinnilla saattaa olla erilainen painoarvo harkittaessa sitä, onko tuomittu syytä määrätä vangittavaksi tai pidettäväksi edelleen vangittuna vai täyttyvätkö asiassa näitä lievemmin henkilökohtaiseen vapauteen puuttuvan tutkinta-arestiin määräämisen edellytykset. Rikollisen toiminnan jatkamisvaara voi olla eri asteista ja riippua esimerkiksi tuomitun rikollisen toiminnan vahingollisuudesta ja vaarallisuudesta, niiden rikosten määrästä, joista hänet on tuomittu, sekä siitä, ovatko nämä rikokset keskenään samankaltaisia.

Tutkinta-arestin määräämisen henkilökohtaisia olosuhteita koskevan edellytyksen täyttymisen arvioinnissa on voitava antaa merkitystä myös sille, minkä kaltaisen rikollisen toiminnan jatkamisvaarasta tuomitun kohdalla on kysymys. Kynnys määrätä tutkinta-aresti vangitsemisen tai vangittuna pitämisen asemesta on nähdäkseni korkeampi silloin, kun kysymys on vakavien ja vaarallisten rikosten tai useiden samankaltaisten rikosten jatkamisvaarasta kuin silloin, jos jatkamisvaaran edellytykset sinänsä täyttyvät, mutta rikollinen toiminta ei ole kuitenkaan luonteeltaan erityisen vahingollista ja vaarallista tai toistuvaa ja samankaltaista.

Arvioitavana olevassa asiassa on sinänsä ollut olemassa vaara siitä, että A olisi jatkanut rikollista toimintaa. Hän on kuitenkin pystynyt horjuttamaan sellaisen akuutin jatkamisvaaran tueksi esitettyjä keskeisiä seikkoja, joiden perusteella vangittuna pitämistä voitaisiin pitää hänen kohdallaan oikeasuhteisena vapaudenriistona. Merkittävä osa A:lle syyksiluetuista teoista on koskenut yhteen ja samaan seurustelukumppaniin kohdistunutta parisuhdeväkivaltaa. Seurustelusuhteen päätyttyä ei jatkamisvaaralle voida enää antaa sellaista painoarvoa, mikä sille pitäisi antaa silloin, jos A edelleen asuisi saman seurustelukumppaninsa kanssa yhteisessä asunnossa. A:n aiemmasta rikollisesta toiminnasta saatu selvitys ei anna aihetta arvioida pakkokeinolain 2 luvun 12 a §:n mukaisten tutkinta-arestin määräämisen edellytysten täyttymistä toisin kuin enemmistö perustelukohdissa 17–27.

Oikeusneuvos Tammi-Salminen: Hyväksyn esittelijän mietinnön.

Oikeusneuvos Ilveskero: Toisin kuin Korkeimman oikeuden enemmistö, katson, että asiassa ei ole saatettu todennäköiseksi, että A olisi noudattanut hänelle tutkinta-arestimääräyksessä asetettavia velvollisuuksia, minkä vuoksi A:n vangittuna pitämiselle on ollut lailliset edellytykset. Perustelen kantaani muutoin samalla tavalla kuin enemmistö mutta perustelukohtien 24–26 asemesta lausun seuraavaa:

Tutkinta-arestiin määräämistä puoltaa se, että A:lla on ollut vakituinen asuinpaikka. Lisäksi A on eronnut syytekohtien 2, 3, 5 ja 6 asianomistajana olleesta avopuolisostaan, joka on muuttanut toiselle paikkakunnalle, mikä lisää todennäköisyyttä siitä, että A ei olisi ottanut yhteyttä asianomistajaan, jos A:lle olisi asetettu tällainen velvollisuus tutkinta-arestin määräämisen yhteydessä.

Tutkinta-arestiin liittyvien velvollisuuksien noudattamisen todennäköisyyttä vähentää se, että A:lla ei ole ollut työ- eikä opiskelupaikkaa eikä suunnitelmia niiden hankkimiseksi. Hän ei ole myöskään selvittänyt äidin lisäksi muita perhe- tai muita sosiaalisia suhteita, jotka tukisivat häntä tutkinta-arestiin liittyvien velvollisuuksien noudattamisessa. Pakkokeinolain 2 luvun 12 a §:n 2 momentin mukaisena muuna seikkana otan huomioon sen, että A:n on selvitetty syyllistyneen rikoksiin koeaikana pian sen jälkeen, kun hän oli päässyt ehdonalaiseen vapauteen, minkä on katsottava vähentävän todennäköisyyttä noudattaa hänelle asetettavia velvollisuuksia.

Päädyn edellä mainittuja seikkoja punnittuani siihen, että asiassa ei ole saatettu todennäköiseksi, että A olisi noudattanut hänelle tutkinta-arestimääräyksessä asetettavia velvollisuuksia. Vangittuna pitäminen ei ole myöskään ollut kohtuutonta asian laadun tai A:n henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi. Näin ollen edellytykset tutkinta-arestiin määräämiselle eivät ole täyttyneet.